Inarin kunnan läntisissä osissa, Norjan valtion rajoilla, keskellä valtavaa tunturien ja metsien erämaata virtaa rauhalliseen tahtiinsa Lemmenjoki.
Lemmenjoen kansallispuisto on aitoa erämaata. Ihminen on vain raapaissut tämän alueen pintaa ja jättänyt kuin tarkoituksellisesti haavat vain pinnallisiksi. Niinkuin tämä alue olisi liian karua, liian kaukana, liian suurta ja pelottavaa, liian kaunista.
Kun lähdimme Sodankylästä ajelemaan kohti Lemmenjokea syyskuun puolivälin jälkeen, parhaimpaan ruska-aikaan, emme tienneet yhtään mitä odottaa. Ei kuvista ja teksteistä eikä edes videoista saa ikinä oikeaa käsitystä tästä paikasta.
Jo pelkkä ajomatka veti sanattomaksi. Saariselän maisemat olivat tuttuja – mutta Ivalon jälkeinen Inarijärveä myötäilevä kiemurteleva tie valloitti sydämen välittömästi. Pian tuli eteen Inari joka vaikutti paikalta jonne on pakko tulla tutustumaan uudelleen.
Inarista on vielä 40km Lemmenjoen Njurgulahteen, Lemmenjoen erämaan portille. Jokaisella kaasun painalluksella tuntui olevan kauempana kaikesta, juuri siellä missä haluaakin olla.
Pian olimme kanootissa ja matkasimme kohti etelää, Ravadasköngästä, minä ja matkaseurueeni Johanna ja kanoottikoiraksi opetteleva Ruska.
Maisemat olivat kuin yhtä valtavaa taideteosta
Ruska oli värjännyt koko maan. Joen molemmin puolin paloivat punaisen, keltaisen, oranssin ja violetin eri sävyt.
Juolukan lehdet olivat muuttunut purppuroiksi ja kimaltelivat lähes hopeisena kasteen alta. Koivut, ihanan käppyräiset pohjoisen koivut, olivat imeneet kaiken elämän irti lehdistään jättäen ne palavan oransseiksi ja keltaisiksi.
Kaikki varvut ja pajut hohtivat omaa väriään yhtyen ruskan sinfoniaan omin sävelein. Joenkielinen huusi tulenpunaisena riekonmarjoista värjäytyneenä.
Jossain hyppäsi kala, ehkä taimen. Kuukkeli tuli tervehtimään kulkureita. Ruska-koira oli levoton – oli aika pysähtyä yöpuulle. Paikka oli Sotkajärvi. Tämä oli ensimmäinen paikka missä levähdimme metsähallituksen suomissa yltäkylläisyyksissä. Oli laavu, puuta, käymälä ja tulisija.
Kaunis puro toi vettä alas rinteiltä. Puro sorisi omia sointujaan ja maistui paremmalta kuin yksikään vesi aikaisemmin. Suuri koivu oli vääntynyt puron päälle ja oli tämäkin ruskan kellastuttama.
Matkamme jatkui ja Lemmenjoki rupesi kiemurtelemaan enemmän. Se kuin yritti eksyyttää seuraajansa sinkoilemalle läpi maastoon. Hiekkaiset rantatörmät avautuivat monissa mutkissa ja toimivat varmaan törmäpääskyjen koteina kesäisin.
Puussa vilahti hopeinen, kaunis ja pienikokoinen jalohaukka – ampuhaukka.
Täällä tuntuu kuin kesästä olisi ikuisuus. Tuntuu kuin jokainen hetki olisi valtavan pitkä aika. Kuin paikan jylhyys saisi melkein itsensä ajan pysähtymään.
Lepuutimme hetken Saritnivan tuvalla. Tuntui kuin tänne olisi ruska iskenyt koviten. Päätään ei voinut kääntää näkemättä joka puolella sateenkaarin lämpimien värien kirjoa. Ei tätä oikein voinut uskoa edes todeksi. En ole vastaavaa nähnyt koskaan ennen.
Tuvan jälkeen tuli ensimmäinen koski. Aivan kuin rauhallinen tasaisesti virtaava Lemmenjoki olisi näyttänyt hetken voimansa ja sen mihin se pystyy.
Sama toistui uudelleen Härkäkoskella, vielä vuolaammin.
Koskien ylitys oli varmaan melko huvittavan näköistä puuhaa. Ensimmäisessä koskessa vedimme molemmat Johannan kanssa kanoottia ilman sen kummempia ongelmia. Seuraava koski olikin sitten vähän syvempi. Olin parhaimmillaan vyötäröä myöten ”lämpimässä joessa” ja vedin kaikilla voimillani kanoottia köyden päässä. Vastavirtaan tietenkin.
Johanna meloi Ruskan kanssa minkä pystyi kanootista käsin. Toinen porukka melojia oli päättänyt kantaa kanoottinsa rantaa pitkin ja tuijottivat huvittuneina menoamme.
Selvisimme kunnialla koskesta, tosin vaatteet märkinä ja varpaat tunnottomina, ja pian olimme Ravadaskönkäällä jossa yövyimme. Autiotupa oli suuri ja sinne mahtui iso kasa ihmisiä. Meitä oli kymmenen yhdessä huoneessa ja viereisessä neljä.
Juuri ennen auringonlaskua kävimme tutkailemassa Ravadaskönkään putousta.
Kuohunta kuului jo kauan ennen sinne saapumista. Köngäs oli ottanut tilansa ja louhinut peruskallioon syvän uoman. Lähes turkoosi kristallimainen vesi pulppusi valtavalla voimalla heittäytyen päin kallion seiniä, kunnes lopulta laskeutui ja rauhoittui hiljaiseen lemmenjokeen.
Pimeys saapui ja pian meidänkin piti mennä levolle. Aamulla lähdimme takaisin kohti Njurgulahtea. Pysähdyimme kuitenkin Sotkajärvellä lounaalle ja päätimme lähteä vielä kiipeämään Joenkieliselle.
Paratiisimaiset sateenkaaren väriset mättäät ja varvikot johdatelivat meitä koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Puron päälle oli kaatunut useampia keloja ja maisema oli kuin maalauksesta.
Pian puut harvenivat kunnes katosivat täysin. Saavutimme puurajan.
Joenkielinen kohosi edessämme valtavana kultaisena jättiläisenä. Rakkakivi on saanut täällä peitokseen vahvat varvikot, jotka olivat värjänneet koko tunturin syksyn värein.
Loputtomat määrät variksenmarjoja, juolukoita, sianpuolukoita ja riekonmarjoja hohtivat maassa kuin helmet.
Polku kiemurteli kohti loivempaa nousukohtaa. Ohitimme lammikon jonka lähellä oleva puro pakotti pysähtymään ja ihmettelemään. Oliko Sotkajärven taukopaikan puron alkupiste täällä?
Pian tunturin huipulla olevat kivikeot kielivät saavutetusta määränpäästä.
Vihdoin sai luvalla katsella ympärilleen.. Maisemat olivat aivan uskomattoman. Päätä kääntämällä näit Lemmenjoen valtavan erämaa-alueen, ja toisella puolella hammastunturin erämaan. Pohjoisessa alkoi jossain vaiheessa muotkatunturin erämaa. Lemmenjoen erämaan takana on Puljun ja Pöyrisjärven erämaa ja Norjan puolella Övre Pasvikin kansallispuisto.
Yhtä erämaata, metsää ja tuntureita, mystisiä puroja ja järviä minne ikinä katsoikaan.
Aurinkokin rupesi näyttäytymään pilvien takaa ja kaukaiset tunturit näyttivät värinsä.
Tänne olisi voinut jäädä.
Täällä oli hyvä olla.
Lemmenjoki oli vienyt minut.
-Antti
Melontaretkemme mahdollisti Welhonpesä!
yhtaluontoa.wordpress.com 